Ei kyse ole siitä, etten haluaisi tarttua, mutta luovutin jo aikaa sitten. Minulle ei missään vaiheessa ponnisteluistani huolimatta tarjottu minkäänlaista mahdollisuutta, joten päätin antaa asian yksinkertaisesti olla. Kun hetki on oikea, teen sen, minkä ehdin - muulloin pysyn takavasemmalla vähän sivusilmällä vilkuillen, ettei ihan holtittomuuksiin mennä.

Ei se silti poista sitä tunnetta, etten tee tarpeeksi. Että lusmuilen toisten nurkissa enkä anna vastineeksi niin yhtikäs mitään. Hän yritti sanoa, että ei minulta oikein muuta vaadita kuin läsnäoloa silloin, kun kukaan muu ei sitä pysty tarjoamaan, mutta en voi hyväksyä sitä selitykseksi täälläololleni. Missä vaiheessa läsnäoloni muka olisi muuttunut niin tärkeäksi jollekin? Tokihan minulta jotain vaaditaan lisäksi, paljonkin?

Mutta en vain saa itsestäni revityksi yhtään enempään. En yhtikäs mitään ja se turhauttaa minua. Tunnen oloni taas huonoksi, täysin kelvottomaksi ja haluaisin vain mennä nukkumaan ja herätä huomenaamulla puunaamaan keittiötä. (Tiistait ovat jo jonkin aikaa olleet lempipäiviäni juuri sen keittiönpuunaamisen vuoksi. Se rentouttaa minua keveydellään ja rauhallaan - ei tarvitse murehtia sosiaalisesta kanssakäymisestä.) Voisin puunata keittiön, käydä oppimassa kieltä ja palata takaisin huoneeseeni ja nukkua aamuun asti. Nukkua aina niin kauan eli perjantaihin asti, jonka jälkeen koko viikonloppu hänen kanssaan. Tämä yksinäisyys ja eristätytyneisyys syö sielua.

Olkoonkin, että sanoivat haluavansa perheenjäsentä, en minä millään muotoa kuulu tähän yhteisöön. Olen se joku, joka laittaa ruokaa ja taikoo astiat koneeseen. Se joku, joka aamusella käy sijaamassa vuoteet niin, että illalla pääsee kömpimään pöyhittyjen tyynyjen ja paremmin aseteltujen peittojen keskelle. Se joku, joka pitää huolen, että posti haetaan alakerrasta eikä anneta kasvaa vuoreksi. Minä muistan kaiken sen, minkä he unohtavat, mutta en minä kuulu tähän. Niin monesti on minunkaltaiseni korvattu aikaisemmin, ettei enää edes viitsitä yrittää muodostaa yhteyttä, koska se on täysin tarpeetonta. Ei se kestä ja ilmankin pärjätään.

Täytyisi keksiä jokin ratkaisu tähän kaikkeen, jo ihan oman mielenrauhankin vuoksi. Ok? Nyt rauhoitun ja aloitan vaikka uuden kirjan. Ja nyt, kun olisi tarjolla aihe, joka koskettaa uskomattoman lähelle, olen yhtäkkiä täysin kyvytön päästämään irti kaikesta siitä, mikä janoaa tulla vapaaksi. Sanat eivät ole koskaan totelleet käskyjäni.

Tämä on se hetki, kun kaikki alkaa murenemaan. Tiesin, että surumielisyyteni on jokin syy, tiesin jonkin menevän vielä pahasti vikaan.

Enkä mä pysty edes käsittelemään tätä asiaa nyt.

Kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta olen tuntenut itseni tämän viikonlopun aikana yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Olen keikkunut sen saman surumielisyyden aalloilla, joita pidin kotinani vielä muutama vuosi sitten enkä ymmärrä, miksi olen taas tekemässä asioista vaikeita itselleni. Miks yhtäkkiä kaiken ollessa niin uskomattoman helppoa pitää minun taas mutkistaa niitä? Rakennan esteitä ja teen niistä niin korkeita, että jossain vaiheessa en enää pääse niiden yli. Ei asiat muutu helpoiksi kertaheitolla. En minä opi yksinkertaiseksi muutamassa kuukaudessa.

Olen herännyt kahtena aamuna jostain niin kauniista paikasta, etten ole uskoa sitä itsekään todeksi. Tunnit valuvat jonnekin enkä minä niistä oikeastaan välitäkään. Tärkeintä on, että edes jokin on pitämässä minua nyt aloillani siinä, mikä saa suupieleni nousemaan. Eilen kerroin sille, ettei sen tarvitse olla varovainen kanssani. Että vaikka olenkin itselleni liikaa, ei se tarkoita sitä, että sietäisin muilta vähemmän, kun tilanne todellisuudessa on päinvastainen. Annan niin paljon enemmän muille anteeksi, tyydyn niin paljon vähempään muiden kohdalla, ihastun ja häikäistyn niin paljon pienimmistä yksityiskohdista muissa. On häpeä myöntää viiden vuoden jälkeen, että isä oli oikeassa, kun vasten kasvoja kertoi minun odottavan liiallisuuksia itseltäni.

Olin oppimassa yksinkertaisemmaksi, oikealla tavalla helpommaksi, mutta nyt olen taas lähtöpisteessä. Katsoin peiliin eilen iltapäivällä ja päätin, että kymmenestä kilosta on päästävä eroon. En haluaisi ajatella itseäni enää, olisi helpompi eksyä johonkin toiseen, mutta siihen emme ole valmiita vielä. Enhän minäkään ole muuta kuin raottamassa ovea vasta varmuusketju lukittuna.

Pidän illoista, joille on selkeä suunnitelma, jota ei ole tarkoitus noudattaa. Nautin siitä, kuinka pääsin hänet yllättämään, kuinka kulutin hänet puhki ja silti sain läheisyyttä. Minun annettiin ymmärtää, että se on okei, ettei se tee minusta huonoa ja halpaa. Hän sanoi, että olen uskomattoman herkkä ja voimakastahtoinen samanaikaisesti enkä minä osannut siihen reagoida oikein mitenkään. Muutenkin on vähän epätodellinen olo, kun ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana voin rehellisesti sanoa pelkääväni, että joku särkee sydämeni sen ainaisen jonkin sijaan. On ainoastaan luonnollista, että kaupunkien kauneus jättää rinta-alaan tyhjän ja särkevän kohdan, mutta että joku ihminen. Joku poika.

En ole nähnyt ketään koko viikon aikana hänen lisäkseen ja se on pikkuisen liikaa. Päivittäisestä yhdessäolosta tyhjyyteen. Viikossa on iskenyt ikävä ja tänään illalla onkin luvassa levy-yhtiön klubi. Toisaalta en haluaisi mennä sinne, sillä tunnelma siinä paikassa on jotenkin todella pahasti pielessä, mutta hyviä puolia on seura ja house-ilta tänään. Pääsee tanssimaan kunnolla pitkästä aikaa. Olenkin liiaksi luukuttanut kotimaista teknonpoikasta viime aikoina ainoastaan pahentaakseni tilaani. Viime päivinä on vipattanut tanssijalka kasaribiitinkin tahtiin ja se on jo kohtuullisen huolestuttavaa.

Seinät seisovat edessäni ja taas tuntuu siltä kuin seisoisin paikallani täysin kyvyttömänä liikkumaan mihinkään suuntaan. Muistan, miten sunniltani joskus osasin olla tuntiessani tällä tavoin, mutta nyt en kykene edes siihen. Kunhan olen ja odotan ja voin pahoin. Nyt vähän hävettää, kun jossain vaiheessa todella uskoin, että pelkkä ympäristönmuutos auttaa tähän kaikista pahimpaan. Ihan kuin kaipauksesta noin vaan pääsisi eroon, kun ei edes osaa sanoa, mihin se kohdistuu. Seiso nyt sitten vieraalla maaperällä ja ikävöi kotia ja sitä jotain muuta, sitä tiettyä, samanaikaisesti.

Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta tähän. En saisi tuntea enää näin, johan selitin itselleni kaiken, päästin kaikesta vanhasta irti ja sain hyvän otteen uudesta. Ei tässä ole enää mitään ongelmaa. Olen ottanut itselleni kaiken maailman ajan unohtamalla tyystin sen olemassaolon ja silti jokin vie sitä minulta jatkuvasti ja hetkeäkään lepäämättä. En haluaisi satunnaisesti havahtua unestani. Mieluummin kerralla kunnon rysäyksellä kuin tällä tavalla satunnaisesti säälittävästi pintaa raapien.

kaksi kertaa alle nollan
yksi räntäsade
yksi lumisade Zürichissä
[sekin matkalla kotiin]

ei lama-ajan kerrostaloja
kuulaita talviaamuja
väsynyttä äitiä iltapäivisin
isän moottoripyörää
vihreätä Fiattia

ei kassakoneen kilinää ruuhkassa
tupakkakaappien täyttöä kiireessä
likaisia liukuhihnoja
hälypiikkejä peukalonkynnen alla
itsehillintää

haista vittu
mä tapan sut verisesti ensi yönä
unessani

ei melua aamuöisin
liian aikaisia aamuja
surussa kuljettuja katuja
raivossa paiskattuja ulko-ovia
hysteriaa ja hyperventilaatiota

älä mieti pidemmälle

Täten haastan itseni yrittämään. Esikoiseni moiselle:


hän ei nähnyt, mutta minä kuuntelin kyllä,
liitin surunsa omaani

kannoin kiloja päälaella
niin kuin mustat naiset Afrikassa
ja tunsin jokaisen
henkäyksensä kuin omani

tanssitin sormia,
koskettelin varoen,
tunnustelin muutosta ilmassa
ja jos haistoin lohtua,
jatkoin niin kauan,
kunnes saatoin taas aloittaa alusta

annoin heidän lukita ovet
ja lukita minut niiden sisään:
otin toivon sijasta hänet käsivarsilleni

hän ei nähnyt,
mutta tein sen silti

On mukava herätä surulliseen pianonsoitantaan aamulla kahdeksalta, kun illalla on väkivalloin riistänyt itsensä toisen vierestä ylös ja kylmästi todennut, että nyt mun ihan tosi täytyy mennä. Oli vaikea yö. Heräsin aamukolmelta siihen, kun jalkani roikkuivat sängyn laidan yli ja nousin niin kuin elokuvissa painajaisesta, sillä olin kovin vakuuttunut siitä, että nukuin hänen luonaan melkein katonrajassa.

Oma ajatusmaailmani huvittaa minua ja käyttäytymiseni melkein enemmän.

Puunasin tyytyväisenä jääkaappia ja siirryin pöytätasojen kautta kaappien oviin. Myhäilin tyytyväisenä, kun kuvittelin siivojan olevan taas kaksi tuntia myöhässä, kunnes nainen astuu keittiöön ja huomauttaa, että siivooja tuleekin tästä eteenpäin omasta pyynnöstään torstaisin, kai se sopii. No mikä jottei. Syitä en tiedä eikä kauheasti kiinnostakaan - eipä tarvitse enää odotella, että saa käsiinsä kuivauslastan tiistaiaamuisin.

Jostain syystä kalvaa rinta-alasta tänään, fyysisesti, ja kurkkua kuristaa sekä päässä humisee. Note to self: älä seiso ulkona pakkasessa puolta tuntia kolmelta lauantai-sunnuntai välisenä yönä ilman takkia. Alkoholi vain huijaa, ettei sun ole kylmä, mutta luota niihin sormiin, jotka pitää tupakkaa kouristuksenomaisesti tahtomatta päästää irti.

Nyt vain ei saisi tulla kipeäksi. Ei pelkästään viikonlopun suunnitelmien vuoksi, vaan myöskin tälle päivälle sovitun shoppailun takia. Neitien kanssa harrastamme alusvaateliikkeitä tänään ja jos hyvin käy, pääsen vihdoin ostamaan itselleni ne nahkaiset mustat korolliset kengät, joita olen nyt säännöllisesti käynyt ikkunan takana ihailemassa. Seurani todennäköisesti painostaa minut ostamaan ne ja se on ainoastaan hyvästä, sillä oma epävarmuuteni sen suhteen, käyttäisinkö niitä vai en, pidättelee minua tällä hetkellä aika voimakkaasti. Minulle syötetään kaikki se rohkeus, jota olen koko aikaisemman elämäni kaivannut enkä aio enää tapella sitä vastaan.

Toisaalta huvittaa kauheasti ajatus siitä, että olisin jossain vaiheessa elämääni tyylikäs (huomatkaa ero sanaan muodikas) tämän resuisuuden sijaan, johon olen tottunut lapsuudestani asti huolimatta vanhempieni pyrkimyksistä saada minussa aikaan muutosta kohti enemmän nuorta neitiä kuin nuorta poikaa, joka vähän välittää siitä, monettako viikkoa samat farkut ovat jalassa. Ostin jopa noin viikko sitten ensimmäistä kertaa elämässäni hoitoainetta. Nyt hiukseni tuoksuvat suihkun jälkeen kevyesti mandariinilta ja vaniljalta. Sisko nauraisi itsensä kuoliaaksi, jos tietäisi. Siksi en kerrokaan mitään ihan vain nähdäkseni aidot reaktiot sitten kesällä.

Make-over inside out!

Säännöllisyys ei ole koskaan minkään asioiden suhteen kuulunut hyveisiini - nippa nappa se on osa sanastoani. Lisäksi olen pyrkinyt karttamaan kirjoittamista, koska yhä useammin ja useammin meinaan kirjoittaa suomea kuin englantia ja sanojen kohdalla joudun miettimään, miten tämä ikävä sana nyt taas taipuikaan. En edes mainitse suhdettani suomalaisiin sanahirviöihin tällä hetkellä, niin paljon se minua turhauttaa. Neljä kuukautta sekaisin neljää kieltä, joista englantia itse käytän aktiivisimmin, mutta saksalta en voi välttyä, vaikka minkä tekisin. Pidän vähemmän ja vähemmän yhteyttä kotipuoleen, uppoudun syvemmälle ja syvemmälle tänne. 

Pitäisi siis todellakin yrittää. Hypätä lohikäärmeen selkään ja taittaa suomi takaisin tuonne kielen alle, minne se on kuulunut ja minne se on aina kuuluva. Kutsukaa hulluksi, mutta pidän siitä, miten vokaalit tanssivat konsonanttien kanssa pehmeänä ja sujuvana, satunnaisten kovuuksien varmistamassa, ettei vajota ranskan tasolle. Suomi on medium ja luoja, miten hyvältä se tuntuu sormenpäissä.

Pelkään pahoin, että tapasin elämäni miehen eräänä perjantai-iltana baarin ulkopuolella, kun olin niin huonossa kunnossa, että jopa baarimikko tuli ulos kysymään, oliko drinkit liian vahvoja. Nauroin siinä sitten, ettei tässä mitään hätää ole, join liian nopeasti, kun seura oli vääränlaista ja nyt on kaikki kaikonneet. Ja siinä hän oli, vesilasi kädessä ja istutti katukiveykselle. Sanoi, että minun pitäisi oksentaa, tulisi parempi olo. Totesin siihen vitsillä, että mä oksennan, jos sä työnnät sormet mun kurkkuun. Ei mennyt puoltakaan minuuttia kun seisoin nurkan takana hänen sormet kurkussani. Hävettäisi, jos se ei olisi juuri oikealla tavalla hauskaa.

Olen saanut siltä eräältä puhelinsoittoja ja tekstiviestejä, mutta sanomani ei ole mennyt perille. Kun siis lauantaiaamuna minulta kysyttiin viestin välityksellä lyhyesti ja ytimekkäästi, olenko vihainen hänelle, lähetin takaisin kolmen viestin mittaisen selvityksen nykytilanteesta. Luulen, että olen mahdollisesti rakastumassa ja tällä hetkellä on tärkeintä, että selvitän tämän tilanteen ennen kuin säädän mitään muuta ylimääräistä. Oli pokalla pokkaa vastata, että hei, voidaan me silti tavata, ettei mahdollisen rakastumiseni tarvitse merkitä mitään. Nauratti, miten väärin oli minut alusta alkaen nähnyt. Nauratti, miten en ollut itse sitä tajunnut.

Kaikkien niiden sekavien iltojen ja öiden jälkeen on outoa olla taas siinä tilanteessa, että aamulla ei pääse suudelmilta edes vessaan ennen kuin viime tipalla, että elokuvat pyörivät dvd-soittimessa ja vaikka ne ovat hyviä, keskitytään silti enemmän toiseen kuin elokuvaa. On hienoa paistaa pizzaa keittiössä miehen t-paidassa ja alushousuissa, tiskata yhdessä ja tavata kaikki toisen kaverit, tulla hyväksytyksi ja tuntea itsensä pitkästä aikaa arvokkaaksi.

Eikä edes hävetä tai pelota se, että takaraivossa koputtaa ajatus siitä, että viikon päästä se kyllästyy suhun. Pian se tajuaa, millainen sä olet, ettet sä ole ollenkaan niin hieno kuin se luulee, ja sitten se ei halua enää kuullakaan susta. Se on okei, koska se kuuluu tähän. Ja jos se tekee sen, niin hyvä. Onpa vähemmän houkutuksia jäädä tänne, kun lähteminen ilman mitään ihmissuhdetta tuntuu ajatustasollakin henkeäsalpaavan pahalta, miten pahaksi sekin muuttuu oikean ihmissuhteen myötä? Olisi niin tyypillistä kaltaiselleni rakkauspessimistille rakastua täällä, kun sen rakkauden tulevaisuus voi vielä jossain vaiheessa olla vielä enemmän vaakalaudalla kuin ns. turvallisissa olosuhteissa.

Tuntuu, että voisin vain velloa ja velloa ja velloa. Rakentaa soittolistan kappaleista, joissa asenne on sekoitus pohjamudissa pyörimistä ja uhoa. Koska siltä nyt todellakin tuntuu. Eilen illalla palatessani takaisin kotiin, napsuttelin sormiani musiikin tahtiin ja askelsin juuri siihen elokuvamaiseen tyyliin. Pimeästä mutkan takaa hyökkäsi lenkkeilijä, joka oli täysin kyvytön peittelemään hymyään. Ei edes hävettänyt. Huomatkaa mennyt muoto.

Muutenkin oli jokseenin absurdi oleminen koko eilisen. En tuntenut itseäni juurikaan itsekseni. Kuljin kuin tietäisin tismalleen, mihin olin menossa, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut edes päämäärää. Annoin keskustelujen soljua korviini ja sanoja tunnistaessani en edes yrittänyt ymmärtää lisää. Ei jaksanut kiinnostaa eikä tuntunut siltä kuin haluaisin näyttää salakuuntelijalta. Pitäisi ostaa rintanappi, jossa lukisi: "En ole tyly, testaan vain kielitaitoani".

Eilen minulta kysyttiin tekstiviestin välityksellä, vieläkö muistan. Melkein lähetin, että toivoisin unohtaaneni, mutta kohteliaisuus vei voiton. Siitä on yli viikko, joten on se vähän kummallista palata asiaan. Etenkin, kun varsinainen asiasisältö rajoittui hyvin vähään. Olen ollut kiireinen ja viimeisen viestin perään "Take care!", virallinen dumppausfraasi. Olin hyvilläni, sillä nyt ei tarvitse enää pelätä siltä suunnalta mitään. (Ja osittain siksikin, että jaoin nolon salaisuuden fysiikastaan muiden kanssa. Hahha, etpä toiste enää vie humalaista ulkomaalaista tyttöä kämpillesi, se vaan iskee puukon sun selkään.)

Pudottelen ihmisiä pois kärryiltä vaivautumatta ottamaan uusia kyytiin. Yritän hoitaa vanhat sotkut pois alta ennen kuin edes harkitsen uusia. Ja sitä paitsi, en minä mitään ole koskaan itse hankkinut, vaan ne pikemminkin itsestään tupsahtelevat tielleni, jolloin ne on joko jyrättävä tai nostettava kyytiin. Sinisilmäisyyteni pakottaa yleensä yrittämään, vaikka tässä vaiheessa pitäisi jo tajuta, että harvoin saa takaisin puoliakaan siitä, mitä on valmiiksi itse antamaan. Typerä toivo, muuttaisi muualle sotkemaan asioita.

(Huomenna on perjantai ja olen miettinyt tarkalleen, mitä laitan päälleni. Kovin epäluonteenomaista minulle, mutta on muutama asia, joihin haluan selvyyden ja ratkaisu niihen todellakin löytyy tiukoimmista farkuistani ja avonaisimmasta topistani. Lisäksi olen alkanut todella odottamaan viikonloppuja ja sitä, miksi muutun kellon lyödessä kaksitoista. Käänteinen Tuhkimo-syndrooma!)

Päädyin istumaan kuulemani mukaan hyvin amerikkalaiseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin muhkeita hampurilaisia ranskalaisten keran koreaan hintaan. Huomasin seinillä lp-levyjen kansia ja kattotuulettimia pyöritti hihnasysteemi, jonka näki muodostavan sokkeloita kattoon. Vieressäni istunut intialaista alkuperää oleva pojalta näyttävä mies selitti, että paikka on niin tyypillinen amerikkalainen junkfoodplace, ettei usko todeksikaan. Oli kuulemma asiallista olettaa, että jokaisella tarjoilijalla on jonkinlainen addiktio.

Seurue oli muutenkin mielenkiintoinen: yksi ranskalaisitalialainen automekaanikko, yksi ranskalainen automekaanikko, amerikkalaisintialainen arkkitehtiopiskelija, italialainen laborantti ja minä. Otimme oluet ruuan kanssa ja jäimme toisille. En tiedä, montako tuli kaiken kaikkiaan juotua, mutta tarpeeksi kuitenkin, sillä keskustelu kääntyi pitkäksi aikaa seksiin. Italialainen laborantti oli kokenut ensimmäisen kertansa 26-vuotiaana, kun oli kyllästynyt odottamaan Sitä Oikeata ja antautui tympääntyneenä ventovieraalle. Puheista kuulsi läpi, että kokemusta ei ole ja ettei halua sitä olevankaan. Se nainen uskoo todella siihen, ettei seksi ole mitään ennen kuin löytää sielunkumppaninsa enkä usko pelkän epävarmuuden puhuvan - päinvastoin.

Ranskalainen veti maton jalkojeni alta yhtyessään mielipiteeseeni useammin kuin kukaan koskaan aikaisemmin yhden keskustelun aikana ja näin, miten pikkuhiljaa mursin antamaani ensivaikutelmaa suuni käydessä kiihtyvään tahtiin. Seksi aiheena saa minut aina astumaan yli rajojeni ja alkoholi edistää sitä toisinaan mittavissa määrin. On sääli, etten päässyt näin lähelle ketään heistä ennen kuin eilen, kun näen kunkin heistä todennäköisesti viimeisen kerran perjantaina. He ilmeisesti suunnittelevat muutaman drinkin ottamista, mutta minua ei ole vielä kutsuttu mukaan ja perjantai-iltani kuuluvat yksinoikeudella juuri sille tietylle seurueelle. Olisin vain halunnut tietää, mihin täysimittainen ilta olisi johtanut, sillä potentiaalia niissä ihmisissä on kyllä.

Olen vain lopen kyllästynyt tähän ikuiseen kaavaan. Aloitan jotain uutta, tapaan uusia ihmisiä, olen pelosta kyvytön lähestymään ja ilmeisesti lähetän signaalia, joka kieltää tulemasta yhtään lähemmäksi. Jossain vaiheessa pelko astuu pois, minua pyydetään seuraksi ja murran kaikki padot koskien keskustelun aihetta. Järkytän ja ihastutan eikä kukaan osaa koskaan peitellä reaktiotaan, sillä aloitan sellaisella voimalla ja itseluottamuksella, että se yllättää useimmiten itsenikin. Sitten aloittamani uusi asia loppuu enkä ole päässyt niin lähelle, että puhelinnumeroiden vaihtaminen olisi joko luontevaa tai tuottoisaa.

Ärsyttää oman olemisen laatu ja tyyli. Haluaisin olla parempi tyttö, parempi ihminen ja parempi ystävä. Haluaisin olla suloinen, lämmin ja helpostilähestyttävä, olla kykenevä ylläpitämään tasaista laatua sosiaalisen kanssakäymisen kanssa näennäisesti olosuhteista huolimatta tämän myrskyaallokon sijaan. Haluaisin pestä otsastani tämän "Väliaikainen" -leiman pois ja osata rakastua palavasti, olla rakastettava. Sillä juuri tällaisena minusta ei ole yhtään mihinkään. Luovin ihmissuhteiden välissä ja saadessani jonkinlaista kosketuspintaa joko itse vetäydyn taas rajojen ulkopuolelle tai minut sinne vähemmän hienovaraisesti ohjataan. 

sinua ei kaivata täällä, sinä et sovi tähän tilanteeseen, en voisi koskaan rakastua sinuun, rauhoittaisit vähän tai sun käy vielä hassusti, mä en halua olla näkemässä kun sä teet itsellesi tämän, miksi sä et anna mun edes yrittää, jäisit vielä hetkeksi, sä olet mulle vähän liikaa käsiteltäväksi

Varasin lennon kotiinpaluulle. Itkin, kun klikkasin viimeistä naviskaa ennen kuin maksu hyppäsi tililtäni suoraan lentoyhtiön suunnattomaan taskuun. Olkoonkin vain kuinka heinäkuuta, ajatus tällä hetkellä kodista kuristaa koko alueella kurkunpäästä aina vatsalaukun pohjaan asti. Vastahan mä olen aloittanut täällä, vastahan olen pääsemässä vauhtiin. Oma säälittävyys naurattaisi, jos ei se olisi niin lähellä. En haluaisi käsitellä mitään näistä asioista, mutta se prosessi on parempi aloittaa nyt kuin kesällä lentokoneessa matkalla kotiin. Se, miten voimakkaasti tunnen, on aina ollut minun oma asiani ja palasiksi hajoaminenkin on hoidettava tyylillä.

Olen hankkiutumassa todelliseen draamasarja-tyyliseen, hiljaiseen kissojen valtataistoon siivojan kanssa. Viikko sitten sain raivostuneen ja stressaantuneen naisen raivon niskoilleni, koska siivooja oli käyttänyt viimeiset pölypussit imuriin, mutta antoi ymmärtää, että minä olin viimeiset ottanut ja vielä tahallani jättänyt mainitsematta. Voin kertoa, että kun sillä naisella on huono päivä, riittää, että hengittää väärään aikaan, ja helvetti on valloillaan. Pääsin kyyristelemään aiheetta koko päiväksi, kun arvon leidin piti hakea kaupungista pölypusseja saadakseen siivojalle tekemistä.

Tänään tein kuitenkin jotain sellaista, mitä en koskaa uskonut tekeväni. Ei siksi, ettenkö olisi tullut ajatelleeksi, mutta jotenkin luotin siihen, että jokin sisälläni estäisi  ja käskisi olemaan järkevämpi. Siivoja saapui tunnin myöhässä niin kuin aina ja ensitöikseen aloittaa keittiössä hääräämiseen. Katselin sivusta ja odotin, että koska se tajuaa lopettaa, mutta ei. Siellä se puunasi pöytätasot ja kaappien ovet, siivosi jääkaapin ja hinkkasi ikkunatkin puhtaaksi. Siinä vaiheessa, kun nainen tuli takaisin kotiin, olin tarttunut luuttuun ja hoitanut keittiön valkoisen laattalattian niin kiiltäväksi, että melkein pystyi peilaamaan. Lopputulos: koko keittiön hehkusta sain kiitokset minä eikä siivoja tajunnut sanoa mitään väliin, vaikka koko tapahtumaa todistikin.

Tiistaisin minä siivoan keittiön. Minä hinkkaan ja putsaan ja kiillotan ja lutraan vedellä astioita kolistellen ja mielestäni se on lähinnä hänen häpeänsä, jos ei sitä muistanut. Huoneeni ohi kulkiessaan tunnen murhaavat mulkoilut. Potut pottuina. Tässä nyt elättelen toivoa, ettei sen kummempia tarvitse enää kestää. Olisi mukava, jos ihmiset uskoisivat vähällä.

En ole käynyt ulkona lauantai-iltapäivän jälkeen ja se alkaa tuntumaan. En kuitenkaan raaski laskea kädestäni kirjoja, joiden sivut vihdoin alkavat tuntumaan omilta ja helpostiomaksuttavilta. Nyhjötän huoneessani, selailen internettiä ja samalla sivusilmällä yritän painaa mieleeni kaiken olennaisen. Tämä on sitä hyvänlaatuista laiskuutta!

Että osaakin olla tyytyväinen itseensä. Käyttäytyy ensimmäistä kertaa kuin ihan oikea narttu ja sitten vielä velloo laiskuudessa siitä päästyään nauttimaan jo koko aikaisemman päivän.

Tänään haluaisin olla jossain muualla.

Niin paljon kuin se minua hävettääkin, olen nukkunut käytännössä koko päivän. Sen verran sain itsestäni irti, että liityin seuraksi ruokapöytään, mutten voinut edes kuvitella laittavani jotain suuhuni. Hävetti, mutta onneksi ainakin toistaiseksi vielä rappiolliseen elämäntyyliini suhtaudutaan suopeasti. En tosin odota sen jatkuvan loputtomiin, mutta ainahan olen piilossa rajojani koetellut.

On taas vähän parempi mieli elämäni miehistä, kun kehutaan hyvällä tavalla kamalaksi eikä eksä osaa pysyä kaukana ja jauhaa siis arkipäiväisistä asioista, joita aikaisemminkin kuuntelin ainoastaan kohteliaisuussyistä. Puhumattakaan nyt siitä, että tekosyyllä perunut on käytännössä katsoen polvillaan edessäni. Se nyt vaan on niin, että ensin kaikki menee päin mäntyä ja nousun ollessa juuri parhaimmillaan, se kaikki rysähtää taas alas.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka en halua antaa itsestäni halpaa vaikutelmaa. Etten halua ihmiset ajattelevan nähdessään minut, että toi on SE tyttö, saatika sitten kaipaisin niitä tietyntyylisiä kommentteja, joita eräs ystäväni tuntuu keräävän hirvittävän vähästä, melkein aiheettomasti. Ja tarkemmin ajateltuna ei minulla ole mitään syytä tuntea itseäni halvaksi. Kasuaali seksisuhde on täysin eri asia kuin uuden miehen kanssa peittojen heiluttaminen joka viikonloppu. Kolme eri miestä neljässä kuukaudessa ei tee minusta halpaa. Ja jos toistan tätä lausetta tarpeeksi monta kertaa, päädynkö lopulta uskomaan siihen itsekin?

Olisi helpompaa, jos en näkisi vaivaa ulkonäköni eteen ulosmennessäni. Jos painuisin sellaisena kuin arkena esittäydyin, ei tulisi edes kiusausta, sillä mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti olisi. Se on kuitenkin iso osa viikonloppuani: ankanpoika kokee metamorfoosin ja tsäm - edessänne seisoo perhonen vartaloaan imarrellen pukeutuen. Joskus pintaa näkyy enemmän kuin toisinaan, mutta sitä näkyy aina. Aina yläosa istuu ja alaosa istuu ja yhdessä ne istuvat todella hyvin.

Annan silmieni syödä ympäristöäni, ruumiini saa liikuttaa itseään vapaasti musiikin tahtiin sopivaksi katsomallaan tavalla ja teen selväksi, että kyseisenä iltana olen itsevarmin tyttö koko maailmassa. Annan hyvän olon kantaa minua ja sillä on uskomaton vaikutus. Jos aikaisemmin nauroin tytöille, jotka lyövät tissit tiskille ja todella uskovat saavansa sillä kaiken haluamansa, nauran nykyään kolminkertaisesti. Asenne, itsearvostus, tietyntyylinen varmuus ja tilan haltuunottaminen kantaa huomattavasti pidemmälle.

Nauttisin siitä huomattavasti enemmän, jos voisin elää tyhjiössä, johon miespuoliset henkilöt eivät näkisi. Lähes poikkeuksetta aamun mennessä olen taas se ankanpoikanen ja voin vaan kuvitella, minkälainen pettymys se on kaikille ympärillänoleville. Asenteissaan on huomattavissa välitön muutos enkä minä halua sitä.

Mikä siinä oikein on, että ollessani sitä, mitä tiedän tuhansien tyttöjen olevan (hehkuva, kaunis, huomionarvoinen [ainakin ulkoisesti]), tunnen olevani sitä kaikkea epähyväksyttävällä tavalla. Minun ollessani kaikkea sitä, se on väärin ja halpaa ja itsensä alistamista, vaikka asenteeni on jo periaatteenkin tasolla täysin päinvastaista. Yksi iso annos itsevarmuutta arkipäiviin, kiitos. En halua muuttua siksi tytöksi, jonka on oikeutettava läsnä- ja olemassaolonsa ulkonäöllään. Tällä hetkellä se tuntuu olevan ainoa toimiva keino ja vaikka olenkin hyväksikäyttänyt sitä vain viikonloppuisin, pelkään päättäväni, että helpoin tapa on se ainoa oikea tapa.

Huomenta! Kaikki lähti käsistä siinä vaiheessa, kun peruin yhden tapaamisen osallistuakseni illalliskutsuille ja viimeinen tippa oli, kun kymmeneksi sovittu kohtaaminen peruttiin äkillisen sairastumisen vuoksi. Tietenkin totesin kovaan ääneen, että paskat sitä mikään vaivaa, kunhan on liian nössö peruakseen oikealla syyllä ja sitä minä vihaan. Jos sopimus on kerran jo olemassa ja jos olen useaan kertaan sanonut, että minun kanssa voi ihan oikeasti olla rehellinen näistä asioista minun niistä loukkaantumatta. Ilmeisesti ei riitä, että olen todistanut puhuvani totta, vaan vieläkin hän yrittää pelata jotain omituista peliä kanssani.

Pyysin siis täydennystä viinilasiini ja kirosin salaa mielessäni, etten ollut perunut illalliskutsuille mennessäni, kun harmitti, että joutuisin (taas) lähtemään ensimmäisenä ja rehellisesti sanottuna aivan liian ajoissa. Kuusi henkilöä ja viisi pulloa viiniä plus tuliaisiksi viemäni viskipullo tuhottiin kokonaan. Viinin kulutus oli vielä kohtuullisuuden rajoissa, mutta viskin tuhosimme kolmeen pekkaan.

Illassa sinällää ei kai ollut mitään erikoista. Päädyimme yhden jälkeen erään levy-yhtiön klubille ja seurassamme olleet herrasmiehet pitivät huolen, ettei suu päässyt kuivaamaan. Olin liian humalassa pitääkseni loitolla niitä käsiä, jotka löytävät tiensä ympärilleni ainoastaan minun humalatilani ollessa oikealla tasolla. Aivan kuin tietyn rajan ylittäessäni ympäriltäni katoaisi se sähköaita varoituskyltteineen. Kuin muuttuisin helpostilähestyttäväksi.

Haluaisin tietää, mikä minussa antaa ulospäin varautuneen vaikutelman. Kerta toisensa jälkeen kuuleen, kuinka minua ei uskalleta lähestyä, vaan sen sijaan annetaan aikaa itse ottaa ne ensimmäiset askeleet. En halua olla se tyttö, joka kantaa ympärillään muuria, mutten tiedä, miten pääsisin siitä eroon - enhän osaa edes nimetä, mistä kaikesta se koostuu! Ja koska se minua kuitenkin ympäröi, tuntuu kuin tietyt tahot odottaisivat tahallaan juuri sitä hetkeä, kun se tuntuu katoavan savuna ilmaan saadakseen paljon enemmän kaikkea sellaista, mistä normaalisti ei kanssani edes keskusteltaisi. (Enkä puhu nyt mistään seksuaalisesta, vaan ihan yleisestä kanssakäymisestä.)

Joka tapauksessa, päädyin miespuolisen ystävän luo yöksi, sillä käteistä oli vain kuuden paikallisen rahayksikön verran eikä sillä pääse taksilla edes vartin kävelymatkan päähän. Hankkiuduin eroon hameesta ja sukkahousuista ja yllätyin hieman, kun toinen tulikin ihan kiinni ja antoi kätensä vaeltaa kyljelläni. Laitoin silmät hetkeksi kiinni ja nukahdin miettiessäni kaikkea sitä, mistä päästin irti, kun kotonakäydessäni sanoin, etten halua enää jatkaa seurustelua.

En ole romanttinen, en tykkää sanasta rakkaus enkä siis myöskään viljele sitä. Mutta läheisyys on jotain sellaista, mitä janoan. Otan sitä, mistä vaan ikinä saankin ja se, että tällä kertaa ei tarvinnut tehdä yhtään mitään ansaitakseni sitä, sai minut jälleen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt antaa toisen odottaa ja katsoa vasta sitten. Järkevästi ajateltuna tiedä, kuinka väärin se olisi ollut meitä molempia kohtaan ja että minun olisi pitänyt päästää irti tai ainakin vähän hellittää otetta jo kauan aikaa sitten.

Enkä usko, että pystyisin elämään ihmissuhteessa. En kestäisi sitä jatkuvaa läsnäoloa juuri nyt, sillä todella suurin osa ajastani menee itseni kasaamiseen niissä määrin, että selviydyn tässä uudessa tilassa vahingoittumatta ja mahdollisimman vähän katuen ja häveten. Jos ottaisin jonkun vierelleni nyt, kävisi kaiken kanssa juuri samalla tavalla kuin eksäni kanssa ja sellaista kohtelua ja kohtaloa harva ansaitsee. Kun olisi vaan joku, jonka viereen nukahtaa illalla ja jonka vierestä herätä aamulla ilman mitään sen kummempaa.

Lienee tarpeetonta sanoa, että aamukahdeksalta humalahuuruissa meillä oli melkeinsuuteluhetki, josta ravistauduimme kuitenkin irti. Ei näin nuoren ja pienen tytön pitäisi juoda viskiä. Sillä ei tee muuta kuin heittää maailman ympäri yli vuorokaudeksi. Olen nukkunut humalatilaani koko päivän pois ja vieläkin olo on hieman hutera eivätkä askeleet tahdo löytää tietään suoraan. Ei harmittaisi muuten, mutta nyt joudun jäämään pois läksiäisjuhlista, joihin ainakin viisi henkilöä odottaa minun saapuvan. Lähetin tekstiviestin selitykseksi ja laitoin puhelimen äänettömälle, sillä tällä hetkellä ei todellakaan huvita vastata nousuhumalaisiin puhelintiedusteluihin siitä, mitä ihmettä oikein pelleillen ja käskyt heittää vaatteet niskaan ja ilmestyä paikalle saattaisivat tällä hetkellä oikeasti toimia.

Ei tänään. Nyt on ajateltava järkevästi. Ensi viikonloppuna sitten.

En tiedä, onko kyseessä selkärangattomuuteni vai mikä, kun sanoin tulevani kyllä ja sovin jo ajankin valmiiksi. Ei ole hyväksi minulle käydä siellä, sillä se ihminen sekoittaa pääni täydellisesti. Olen rakastunut, ällistynyt, vihastunut, ärsyyntynyt ja kaikkea muuta mahdollista saman aikaisesti. En tiedä, ihailenko vai vihaanko sitä koppavuutta ja itseriittoisuutta, jolla hän itsensä voitelee. Olisikin kyse vain yhdestä ominaisuudesta!

Pahinta tässä on se, että olen alkanut suhtautumaan häneen samalla tavalla kuin hän minuun. Toisaalta hän on kaikki, mitä siihen hetkeen tarvitseen, kun makaamme tunkkaisessa ilmassa peiton alla, mutta samalla on yhdentekevää, vaikka hän olisikin jossain muualla. Palaan kerta kerran jälkeen, vaikka aina vannon itselleni, että tämä oli sitten viimeinen. Ihan kuin en tietäisi, ettei mikään tule etenemään mihinkään ja etten missään vaiheessa saa edes puolia siitä läheisyydestä, minkä joku toinen voisi häneltä saada.

Olen yhtäkkiä ylpeä itsestäni. Siitä, miten välinpitämättömästi pystyn antautumaan sille, mikä tuntuu hyvältä, kun vielä vuosikin aikaisemmin olisin elänyt seuraavat kuukaudet häpeän alla kyyristellen. En voi sanoa, ettenkö yhä häpeäisi seksuaalisuuttani ja fyysistä olemustani noin kokonaisuudessaan, mutta tietyissä olosuhteissa on nykyään helpompi puskea kaikka kompleksit taka-alalle ja ainakin yrittää olla kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jos tunnen selkäpiitä puistattavaa häpeää, joka ennen olisi painanut katseeni kohti maata, pidän nykyään kasvoni eteenpäin kohdistettuna. Näkyköön, jos on näkyäkseen, ei se kyyristelemällä parane.

Kaikesta tästä uudesta uhmakkuudesta huolimatta kauhulla odotan sitä hetkeä, kun kaikki rysähtää niskaani enkä pääse sängystä ylös. Tiedän sen tulevan ja siksi pitäisi lopettaa nyt, rauhoittaa edes olemistaan. Mutta millä ajalla? Juuri nyt kaikki toimii tällaisenaan ja en todellakaan halua päästää irti kaikesta tästä. Epävarmuuteni on työnnetty taka-alalle, kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen, tutustun ihmisiin ja tähän maailmaan. Miksi helvetissä päästäisin irti yhtään mistään?

Sanoinhan, uhmakas ja pelokas samanaikaisesti.

Mielialaani voi mitata hyvinkin tieteellisellä menetlemällä: riittää, kun istuta minut bussiin tai ratikkaan, annat määränpään ja lasket, kuinka monta pysäkkiä ajan ohi ennen kuin edes muistan olevani matkalla jonnekin.

Ei tässä nyt mikään ole varsinaisesti vialla, mutta jokin vetää huomiota puoleensa enemmän kuin se, minne olen menossa ja mitä kaikkea pitäisi tehdä. Olen ollut myöhässä koko päivän ja yhdessä vaiheessa melkein menetin otteen kaikesta ympärillätapahtuvasta. Ei pitäisi sopia tapaamisia niin lähelle toisiaan - etenkään, kun ne olisivat periaatteessa olleet yhdistettävissä.

Kaiken kiireen jälkeen on tyhjä ja saamaton olo. Tuntuu kuin olisin taas heittänyt yhden päivän hukkaan kaiken sellaisen parissa, mikä olisi voinut odottaa otollisempaa hetkeä. Kiirehdin aina turhaan ja päädyn jäämään paitsi monesta asiasta. En tiedä, pahentaako asiaa se, että tiedostan sen ja silti olen kyvytön saamaan aikaan mitään muutosta.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen näinä päivinä: mikään ei suju oikein ja tiedostan tarkalleen, missä teen virheen, mutta silti kerta kerran jälkeen toistan sen. Toisinaan epäilen, etten edes halua tehdä asioita niin kuin ne kuuluisi ja olisi hyvä tehdä, sillä jonkin asian mennessä vikaan, voin aina syyttää jotain pikkutekijää. Jos tekisin kaiken oikeaoppisesti ja järkevästi, vika olisi selkeämmin minussa enkä minä halua myöntää sitä (ainakaan itselleni). Nyt voin vielä leikkiä, että se johtuu jostain muusta, vaikka kieltämättä tiedostaminen tekee siitäkin aika vaikeata.

Sain tekstiviestin jo samana iltana. Sisältö sinällään ei merkinnyt mitään ja siksi siihen oli vaikea vastata. En kuitenkaan halunnut olla lannistava, joten kirjoitin latteuksia, jotka englanniksi kirjoitettuina näyttivät ihan hyväksyttäviltä. Siksi olenkin nyt hieman hämilläni, miksei mitään muuta ole kuulunut. Ei suinkaan niinkin konservatiivista kansallisuutta edustava odota minun tekevän aloitetta?

Ei sillä, että todellisuudessa uskoisin minkään johtavan yhtään mihinkään, mutta tutustumisenarvoinen hän todellakin oli. Tapaamisemme nyt vain sattui edustamaan tyypillistä lauantai-illan linjaa ja sinällään jälkikäteen kuuluminen oli jo itsessään positiivinen yllätys, vaikkeivät odotukseni minkään suhteen ole kovinkaan kummoiset. Pelkään vain, että tästä nyt seuraa joko tukala kohtaaminen tulevana viikonloppuna tai ilta päätyy noudattamaan samaa kaavaa edellisen kerran kanssa. En tarvitsisi sitä juuri nyt.

Myönnän, että olisin itsekin voinut kysyä, koska tapaamme seuraavan kerran tai ilmoittaa odottavani sitä edes jossain määrin, mutta päätin antaa asioiden edetä omalla painollaan pääosin yhdestä syystä. Se tapa, millä fyysinen kontakti hoidettiin, ei juurikaan miellyttänyt minua. Sinä iltana se toimi, mutta pidemmällä aikavälillä kyllästyisin hyvinkin pian ja minä tarvitsen seksuaalisesti tyydyttävän suhteen - etenkin, jos kyseessä on suhde pelkästään seksiä varten.

Enkä voi sille mitään, että samalla tunnen pettäväni erästä toista, jonka kanssa olemme alusta asti sopineet olevamme tekemisissä täysin ilman velvotteita. En kuitenkaan häpeä tarpeeksi. En tunne sitä vatsaa viiltävää tunnetta vääryydestä itseäni ja muita kohtaan, jota epäilemättä teen koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja se pelottaa minua. Jossain vaiheessa minut vedetään takaisin maan pinnalle ja se tulee sattumaan. Jossain vaiheessa tälle pelleilylle tulee seinä vastaan.

En olisi läheskään näin huolissani tilastani, ellei minulla olisi velvoitteita. Pääsykoekirjat odottavat pinossa mieleni rauhoittumista sen verran, että pääsisin etenemään edes muutaman sivun verran. Useimmiten en vain saa niitä edes avatuksi kaiken sekasotkun keskellä. Pää on saatava kuntoon, jos meinaan todistaa olevani yliopiston arvoinen tänä keväänä.